Silmiini osui eilinen psykoterapeutti Emilia Kujalan haastattelu Helsingin Sanomissa.
On elämänrikkautta, että olemme kaikki erilaisia, tapamme toimia ja ajatella vaihtelevat suunnattomasti.
En juurikaan ole kiinnostunut yksittäisten ihmisten tekemisistä, omassa elämässäni on ihan riittävästi haasteita. Antaa kaikkien kukkien kukkia.
Olen kiinnostunut yhteiskunnallisista trendeistä, ilmiöistä. Missä olemme ja etenkin mihin olemme menossa?
Vaikka olemme yksilöitä, minua suunnattomasti hämmästyttää meidän ihmisten ehdottomuuden, ääripäiden kiinnostus.
Uutena juttuja mainittakoon nyt kyseisen artikkelin keskiössä oleva habit stacking. Jälleen menemättä kenenkään yksittäisen ihmisen tekemiseen.
Tekeekö se minusta paremman ihmisen, kun vessanpöntöllä istuessa pesen hampaat ja teen jalkakyykkyjä. Ja mitkä ovat niitä oletusarvoja, että ne nimenomaan tekisivät minusta superihmisen.
Mielestäni laadun ja tehokkuuden mitta ei liity millään lailla määrään. Siis ainakaan positiivisessa mielessä. Toki tunnustan, olen vain lääkäri, en fyysikko.
Omassa työssäni kohtaan uupuneita ihmisiä. He ajautuneet elämässään umpikujaan. Yhä enemmän ja yhä nuoremmat työntekijät kohtaavat uupumuksen ja ohjautuvat pois työelämästä.
Meillä on jättimäinen yhteiskunnallinen haaste.
Olen havainnut, että varsin usein uupunut ihminen itse ei ole tunnistanut ja etenkään tunnustanut tilannettaan. Ja nyt kun tuota habit stacking ajattelua trendinä pohdiskelen, en ihmettele yhtään.
Eihän ihmisellä ole aikaa tunnustella itsessään yhtään mitään. Ne pienetkin mahdollisuudet hukataan heittämällä napit korville ja kuuntelemalla suuria self-help viisauksia.
Ja fysiologisesti tällainen ihminen käy kierroksilla koko ajan. Elimistö on virittynyt. Vaikea siinä on tunnustella, kun on vauhtia ja suoritusmerkintöjä päiväkirjaan kertyy koko ajan.
Jälleen ottamatta kantaa yksittäisen ihmisen elämään, työni kautta näen, että tällainen tilanne vain odotuttaa jotain. Yllätystä. Yleensä ikävää sellaista.
Ainakin omassa elämässäni asiat eivät todellakaan ole menneet niin kuin olen suunnitellut. Mutta toisaalta, näin en ole olettanutkaan. Ymmärrän, että elämää ei voi täysin hallita.
Nyt kun elämä on yhtä suoritusta, mitäs kun tulee se yllätys. Oma sairastuminen. Lähiomaisen sairastuminen. Omien lasten haasteet. Yllätys työuralla. Elämää.
Miten reagoin, kun huomaan etten voikaan kaikkea suorittaa ja kontrolloida. Ja kun huomaan, että yllätyksen myötä, en ihan jaksakaan keskittyä ja muistaa asioita samalla tavalla. Tunteiden säätely heikentyy.
Itse olen vahvasti sitä mieltä, että äärimmäisyyksistä ei synny mitään hyvää. Pidemmällä aikavälillä. Joku saattaa pärjäillä. Mutta lääkärinä aina peilaan todennäköisyyden kautta.
Habit stackingissä kaivamme verta nenästämme.
Hyvinvointi vaatii pysähtyneisyyttä. Ihmisyys vaatii pysähtyneisyyttä. Tarvitsemme sitä.
Ja toisaalta, haasteiden kohtaamiseen, erittäin suuri. Hyvinvointi ja elämänhallinta ovat taitolajeja, ei suorituksia.